Unisex vessat ja liikennemerkit

– Äijät kuseskelee pitkin vessan kansia ja leidien pitäisi istua samoilla kansilla.
– Murkkuikäiset yrittävät sopeutua yhteisvessoihin. Osa pidättelee koko päivän.
– Kainoimmat aikuiset välttelevät eri keinoin yleisissä vessoissa käyntiä, mm kahvin kittaamista ulkona on syytä rajoittaa
– Liikennemerkit menee uusiksi, miljoonia euroja kuluu mm siihen, että miehen kuva suojatiemerkissä muutetaan aavistuksen neutraalimpaan suuntaan, kuitenkin edelleen selvästi se ON MIES!
– Sukupuolineutraaleja titteleitä kehitellään. Esim. ”Puhemies” on liian maskuliininen.
– Armeijassa nuoret punkkaavat kohta samoissa tuvissa. Ei ole pitkä matka samoihin sänkyihin.

Jne, jne…toinen toistaan hullumpia esimerkkejä alkaa löytyä. Kaikki nämä maksavat rahaa, aikaa ja voimia sekä vaativat äärimmäistä sopeutumiskykyä ihmisiltä: miehiltä ja naisilta, tytöiltä ja pojilta.

Minority rules! Vähemmistö hallitsee!

Enemmistö on hiljaa. Vaikenemisesta maksetaan kova hinta ja ajaudutaan sietokyvyn rajoille. Huumorilla selvitään jonkin aikaa, mutta sekin alkaa tässä kyydissä tippua.

Kaikki eivät selviä, eivätkä aiokaan selvitä Ja hyvä niin. Joidenkin on noustava rohkeasti ja rivakasti esiin sanomaan, miltä tämä sukupuolineutraali vauhtisokeus tuntuu ja mihin se johtaa.

Kaksi sukupuolta täydentävät toisiansa. Sukupuoli- moninaisuuksille voidaan löytää sopivia ratkaisuja. Niiden ei tarvitse muuttaa koko yhteiskuntaa. Niitä ei myöskään saa sortaa, saati vainota. Kyllä me keksimme keinoja selvitä kaikkien kanssa.

Jos vain tahdomme! Tahtotiloista vain alkaa olla puutetta.

Mitä teet, kun saarnaaja murjaisee vitsin?

Naurat tietysti!

No, se ei ole ollenkaan niin tietysti. Ensinnäkään, saarnaajat harvemmin laukovat vitsejä puheissaan. Ja toiseksi, saako kirkossa edes nauraa ääneen?

On kiusallista kuulla kesken puheen hyvä juttu, jolle haluaisi nauraa hekottaa ihan kunnolla, mutta kun ei ole varma, mitä muut siitä ajattelevat. Niinpä vieno hymy hammasta purren riittää.

Ajat ovat kyllä jo hiukan muuttuneet ja saarnoissa alkaa olla mukana sopivasti huumoriakin. Mutta silti, ääneen nauraminen kirkossa herättää vielä tunteita. Pyhyys ja hiljaisuus yhdistetään toisiinsa. Kirkossa kuiskaillaan. Ja monen mielestä saarnoihin ei ylipäätään kuulu vitsien kertominen. Se hämmentää senkin takia, kun ei tiedä, saako nauraa vai ei.

Jotkut asiat eivät taida koskaan muuttua. Vitsit, huumori, ääneen nauraminen (voiko muuten nauraa äänettömästi?) kirkossa on sellainen hyvin hitaasti muuttuva asia.

Tämän blogin taustalla on kuitenkin enemmän kuin vain nauraminen kirkossa: Huumori ja hengellisyys! Nauraminen ja hartaus! Ylipursuava ilo ja sisäinen ilo!

Kuinka paljon saa huumoria viljellä hengellisessä puheessa?

Jo tämä kysymys on oikeastaan vitsi. Huono vitsi! Mielestäni!

Hyvään puheeseen kuuluu ilo, vapaus ja huumori. Se rentouttaa ottamaan vastaan vakavampaakin viestiä. Ilo Herrassa on väkevyytemme. Sanoisin jopa, että huumori Herrassa voi olla myös väkevyys. Aika on itkeä ja surra ja tehdä totista parannusta. Aika on myös iloita, nauraa ja kokea armon riehakasta riemua.

Voisiko muuten tehdä parannusta totisuudesta? Jos ihmiset näkevät uskon vain totisena torvensoittamisena, niin kiinnostuvatko he Jeesuksesta? Tehtävämme on julistaa täyttä elämää ja Jumalan hyvyyttä. Synti on osa totuus. Anteeksiantamus ja elämä Jeesuksen kanssa on Se juttu, jota uskovina julistamme. Ilolla!